Make your own free website on Tripod.com


 







 

 

Ote siskon kirjeestä

to 11.7.1996 Torniossa

...

Kieltämättä se oli kyllä aika järkytys mitä sie kerroit. Olo oli sen illan ja seuraavan päivän ko olis unissaan kävelly. Se jotenki tuntu niin uskomattomalta ja hetken jo luulin, että se oli unta. Tuntu siltä, että sie muutuit silmänräpäyksessä, vaikka todellisuudessa ei muuttunu kukaan muu kuin me. Siehän olet olet ollu samanlainen "aina". Tuntu, että sie et enää ollukkaan se sama veli, vaan olit muuttunu joksiki oudoksi ihmiseksi, jota en ollu ikinä tuntenu.

Ehkä järkytys olis ollu pienempi, jos olis osannu aavistaa jotaki, jos olis pikkuhiljaa saanu itse huomata asian, mutta mulle se tuli täytenä yllätyksenä. Kauheimmalta olis tuntunu se, että olis kuullu asiasta joltaki toiselta. Loppujen lopuksi se oli paras, että kerroit siitä itse. Olis ollu parempi, että olis saanu puhua silloin asiasta sinun kans, mutta se jäi jotenki "ilmaan" ko sie kerroit just ennen lähtöä, mutta mie ymmärrän miten vaikea ja arka asia se on varsinki jos siitä puhuu omalle siskolle.

Mie ajattelinki kertoa miltä minusta tuntuu, että sinun on helpompi kertoa äitile tästä asiasta sitte ko olet siihen valmis. Mie en usko, että äitikään on osannu aavistaa mitään, tai sitte mie olen vain kävelly sokeana, enkä ole ajatellu asiaa. Ko sie kerrot äitile, niin jätä hyvin aikaa ennekö taas lähet Helsinkiin, niin äitilä on paljon helpompi suhtautua asiaan ja kaikki kysymykset tulee selviksi. Se on sille suurempi shokki mitä mulle. Mie uskon tietäväni, miten äiti suhtautuu asiaan. Heti aluksi sillä menee jalat alta, nousee ihokarvat pystyyn ja sormenpäissä kihelmöi niinku mulla kävi ja kasvoissa iho mennee turraksi. Sen jälkeen sillä tulee pakahtunu olo. Sitte se alkaa miettiä vikoja itsessä ja kasvatuksessa.

Se alkaa muistella sinun käyttäytymistä lapsena ja nuorena. (Ensireaktiot tapahtuu vain, jos äiti ei ole osannu aavistaa mitään) Parin päivän päästä asia alkaa helpottaan, vaikka se pyörii mielessä vielä kauan. Eniten mie pelkään sitä, että äiti alkaa syyttään itseään, vaikka mie tiän, että se ei johdu äitistä, eikä kasvatuksesta vaan siihen synnytään tai ei synnytä.

Minun ja Hannun elämää sinun homous ei vaikuta ollenkaan. Me hyväksyttiin asia heti alussa. Murhetta mulle toi vain se, että mitä sie olet joutunu kärsimään ja se, että sie joudut kestämään niitä ihmisiä jotka eivät asiaa hyväksy. Ja niinkin pieni asia, että minusta ei ikinä voi tulla tätiä.

Ihminen sopeutuu ja oppii hyväksymään asioita. Jotku tarvitsee siihen vain enemmän aikaa. Eiköhän tässäki asiassa ole tärkeintä se, että sie olet onnellinen ja muut saa ajatella mitä lystäävät. Oikeastaan mie en malta odottaa, että saan tutustua sinun kumppaniin sitte ko sie sen löydät.