|
to 11.7.1996 Torniossa
...
Kieltämättä se oli kyllä aika järkytys mitä sie kerroit. Olo oli
sen illan ja seuraavan päivän ko olis unissaan kävelly. Se jotenki
tuntu niin uskomattomalta ja hetken jo luulin, että se oli unta.
Tuntu siltä, että sie muutuit silmänräpäyksessä, vaikka
todellisuudessa ei muuttunu kukaan muu kuin me. Siehän olet olet
ollu samanlainen "aina". Tuntu, että sie et enää ollukkaan se sama
veli, vaan olit muuttunu joksiki oudoksi ihmiseksi, jota en ollu
ikinä tuntenu.
Ehkä järkytys olis ollu pienempi, jos olis osannu aavistaa jotaki,
jos olis pikkuhiljaa saanu itse huomata asian, mutta mulle se tuli
täytenä yllätyksenä. Kauheimmalta olis tuntunu se, että olis kuullu
asiasta joltaki toiselta. Loppujen lopuksi se oli paras, että
kerroit siitä itse. Olis ollu parempi, että olis saanu puhua
silloin asiasta sinun kans, mutta se jäi jotenki "ilmaan" ko sie
kerroit just ennen lähtöä, mutta mie ymmärrän miten vaikea ja arka
asia se on varsinki jos siitä puhuu omalle siskolle.
Mie ajattelinki kertoa miltä minusta tuntuu, että sinun on helpompi
kertoa äitile tästä asiasta sitte ko olet siihen valmis. Mie en
usko, että äitikään on osannu aavistaa mitään, tai sitte mie olen
vain kävelly sokeana, enkä ole ajatellu asiaa. Ko sie kerrot
äitile, niin jätä hyvin aikaa ennekö taas lähet Helsinkiin, niin
äitilä on paljon helpompi suhtautua asiaan ja kaikki kysymykset
tulee selviksi. Se on sille suurempi shokki mitä mulle. Mie uskon
tietäväni, miten äiti suhtautuu asiaan. Heti aluksi sillä menee
jalat alta, nousee ihokarvat pystyyn ja sormenpäissä kihelmöi
niinku mulla kävi ja kasvoissa iho mennee turraksi. Sen jälkeen
sillä tulee pakahtunu olo. Sitte se alkaa miettiä vikoja itsessä ja
kasvatuksessa.
Se alkaa muistella sinun käyttäytymistä lapsena ja nuorena.
(Ensireaktiot tapahtuu vain, jos äiti ei ole osannu aavistaa
mitään) Parin päivän päästä asia alkaa helpottaan, vaikka se pyörii
mielessä vielä kauan. Eniten mie pelkään sitä, että äiti alkaa
syyttään itseään, vaikka mie tiän, että se ei johdu äitistä, eikä
kasvatuksesta vaan siihen synnytään tai ei synnytä.
Minun ja Hannun elämää sinun homous ei vaikuta ollenkaan. Me
hyväksyttiin asia heti alussa. Murhetta mulle toi vain se, että
mitä sie olet joutunu kärsimään ja se, että sie joudut kestämään
niitä ihmisiä jotka eivät asiaa hyväksy. Ja niinkin pieni asia,
että minusta ei ikinä voi tulla tätiä.
Ihminen sopeutuu ja oppii hyväksymään asioita. Jotku tarvitsee
siihen vain enemmän aikaa. Eiköhän tässäki asiassa ole tärkeintä
se, että sie olet onnellinen ja muut saa ajatella mitä lystäävät.
Oikeastaan mie en malta odottaa, että saan tutustua sinun
kumppaniin sitte ko sie sen löydät.
|
